YK ja UNESCO, EU, Unicef, IFRC (punainen risti ja punainen puolikuu) ja NATO tulevat ensimäisinä mieleen suurista vaikutusvaltaisista tahoista, joille kansainvälisen apukielen käyttöönottaminen toisi lähes välittömästi säästöjä ja työn tehostumista. Nämä organisaatiot voisivat olla myös esikuvana kaikille valtioille (opetusministeriöt) ja siten tekemässä parempaa maailmaa.
Edelleen, ihminen on itsekäs olento. Näissä organisaatioissa työskentelevät päättäjät vastustavat lyhytnäköisesti kansainvälisen apukielen käyttöönottoa, sillä heidänhän täytyisi itse opetella - taas yksi - uusi kieli. Elleivät he opettelisi kieltä, olisi heidän oman päätöksensä velvoittamana pian väistyttävä paikaltaan kieltä hallitsevien tieltä. Mutta voisihan asiaan jättää pienen siirtymäajan. Esimerkiksi 10-20 vuotta riittäisi siirtymäajaksi, jotta nykyisten päättäjien ei tarvitsisi uutta kieltä opetella. Tulisiko asia siten paremmin päätetyksi?
Vielä kaikille esperantisteille ja asiaa ihmetteleville: Ei esperanton valitseminen yhteiseksi kansainväliseksi apukieleksi ole perusteltua siksi, että se on tällä hetkellä eniten suosiota saanut keinotekoinen kieli. Kieltä valittaessa olisi ensisijaisesti kiinnitettävä huomiota itse kielen ominaisuuksiin. Jos mikään olemassa oleva keinotekoinen tai luonnollinen kieli ei täytä tarkoin harkittuja vaatimuksia, tulisi jotakin olemassa olevaa kieltä kehittää (tai kehittää kokonaan uusi kieli) siten, että se mahdollisimman hyvin palvelisi tarkoitusta. Tälläisen prosessin tuloksena 1900 luvun alussa syntyi ido. Ehkä nyt sata vuotta myöhemmin olisi syytä tarkastella asiaa uudemman kerran.
torstai 12. heinäkuuta 2007
keskiviikko 11. heinäkuuta 2007
Saluto la mondo!
Olisiko maailma parempi paikka, jos kaikilla kansoilla olisi yhteinen kakkoskieli? Suuristakaan kielistä (esim. englanti, kiina) ei tällaiseksi kakkoskieleksi ole, koska ihmiset ovat itsekkäitä otuksia ja sitäpaitsi luonnolliset kielet ovat melko monimutkaisia ja vaikeita oppia. Kukapa meistä ei haluaisi omaa kieltään muiden opeteltavaksi? Jo pelkästään EU:ssa on 23 virallista kieltä. Monissa Euroopan maissa Pera Perustallaajan on osattava puhua kolmeakin kieltä. Kieliä tarvitaan unionin- ja maailmankansalaisuuden täysipainoiseen hyödyntämiseen niin työssä kuin vapaa-ajallakin.
Kuinka paljon hukkaantuukaan aikaa ja rahaa hankalien kielten opiskeluun? En nyt tarkoita sitä, että kielten opiskelu olisi turhaa. Kuinka paljon voitaisiin säästää opettelemalla jokaisessa maailman kolkassa yksi yhteinen kieli kansainväliseen kommunikointiin?! Kysymys ei toki aivan ensimmäiseksi herännyt minun korvieni välissä, vaan samaa asiaa on pohtinut jo ennen meitä eläneet viisaat. Johann Martin Schleyer, Saksan Badenista kotoisin oleva katolinen pappi, kehitti vuosina 1879 – 1880 ensimmäisen (tai ainakin ensimäisen suosiota saaneen) keinotekoisen kansainvälisen apukielen Volapükin. Pian sen jälkeen L. L. Zamenhof julkaisi esperanton vuonna 1887.
Volapük ja esperanto ovat osoittautuneet nekin hieman hankaliksi kieliksi. Niiden kirjoittamisessa tarvitaan monien mielestä outoja ja hankalia tarkkeellisia kirjaimia (esperantossa: ĉ, ĝ, ĥ, ĵ, ŝ ja ŭ) eikä kielien ääntäminenkään ole kaikilta osin ihan helppoa. Esperanton heikkoutena on kielen tarpeeton monimutkaisuus (akkusatiivi, adjektiivin kongruointi pääsanan (substantiivin) mukaan, sanojen sukupuoli, erisnimienkin päättyminen o-kirjaimeen, adverbin epälooginen käyttö jne.). Näitä ja monia muita puutteellisuuksia on korjattu vuonna 1907 julkaistussa kielessä nimeltä ido. Ido on oikeastaan paranneltu esperanto. Itse esperanton luoja Zamenhof oli mukana kehittämässä kieltä, mutta inhimillisen väärinymmärryksen seurauksena esperantoliike Zamenhofin johdolla kieltäytyi hyväksymästä ehdotettuja korjauksia esperantoon.
Miksi kansainväliset apukielet sitten eivät ole jo kaikkien käytössä, ihmettelen minä. Keinotekoisten kielten puhujia (eikä kirjoittajia) ei ole kovin paljon, eikä kielten käyttöarvo ole siksi kummoinen. Missään suuressa kansainvälisessä organisaatiossa ei ole otettu apukieltä käyttöön, pienten kielien edustajien on pitänyt alistua opettelemaan ja puhumaan jonkun toisen äidinkieltä. Idokaan ei ole saavuttanut kovin suurta suosiota. Ido on kuitenkin helposti meidän jokaisen opeteltavissa. Kieliharrastuksen voi aloittaa vaikkapa lukemalla idoon liittyviä kysymyksiä ja vastauksia sekä suorittamalla sen jälkeen idon peruskurssin "Ido por omni".
Voisipa jokin mahti maailmassa takoa kaikkien ihmisten kaaliin yhtäaikaa tahdon ja ymmärryksen yhteisen kielen opettelemiseksi. Yksi yhteinen kaikkialla maailmassa käyttökelpoinen kakkoskieli olisi kiistämättömästi asia josta olisi hyötyä kaikille kansoille ja jokaiselle yksilölle. Suomessakin olisi enää turha opettaa ja opiskella kahta vierasta (vieras ja toinen kotimainen) kieltä, kun yksikin vieras kieli korvaisi monin verroin ne. Eli yhteinen kansainvälinen apukieli perusopetukseen kaikkialla maailmassa!
Til rivido!
Kuinka paljon hukkaantuukaan aikaa ja rahaa hankalien kielten opiskeluun? En nyt tarkoita sitä, että kielten opiskelu olisi turhaa. Kuinka paljon voitaisiin säästää opettelemalla jokaisessa maailman kolkassa yksi yhteinen kieli kansainväliseen kommunikointiin?! Kysymys ei toki aivan ensimmäiseksi herännyt minun korvieni välissä, vaan samaa asiaa on pohtinut jo ennen meitä eläneet viisaat. Johann Martin Schleyer, Saksan Badenista kotoisin oleva katolinen pappi, kehitti vuosina 1879 – 1880 ensimmäisen (tai ainakin ensimäisen suosiota saaneen) keinotekoisen kansainvälisen apukielen Volapükin. Pian sen jälkeen L. L. Zamenhof julkaisi esperanton vuonna 1887.
Volapük ja esperanto ovat osoittautuneet nekin hieman hankaliksi kieliksi. Niiden kirjoittamisessa tarvitaan monien mielestä outoja ja hankalia tarkkeellisia kirjaimia (esperantossa: ĉ, ĝ, ĥ, ĵ, ŝ ja ŭ) eikä kielien ääntäminenkään ole kaikilta osin ihan helppoa. Esperanton heikkoutena on kielen tarpeeton monimutkaisuus (akkusatiivi, adjektiivin kongruointi pääsanan (substantiivin) mukaan, sanojen sukupuoli, erisnimienkin päättyminen o-kirjaimeen, adverbin epälooginen käyttö jne.). Näitä ja monia muita puutteellisuuksia on korjattu vuonna 1907 julkaistussa kielessä nimeltä ido. Ido on oikeastaan paranneltu esperanto. Itse esperanton luoja Zamenhof oli mukana kehittämässä kieltä, mutta inhimillisen väärinymmärryksen seurauksena esperantoliike Zamenhofin johdolla kieltäytyi hyväksymästä ehdotettuja korjauksia esperantoon.
Miksi kansainväliset apukielet sitten eivät ole jo kaikkien käytössä, ihmettelen minä. Keinotekoisten kielten puhujia (eikä kirjoittajia) ei ole kovin paljon, eikä kielten käyttöarvo ole siksi kummoinen. Missään suuressa kansainvälisessä organisaatiossa ei ole otettu apukieltä käyttöön, pienten kielien edustajien on pitänyt alistua opettelemaan ja puhumaan jonkun toisen äidinkieltä. Idokaan ei ole saavuttanut kovin suurta suosiota. Ido on kuitenkin helposti meidän jokaisen opeteltavissa. Kieliharrastuksen voi aloittaa vaikkapa lukemalla idoon liittyviä kysymyksiä ja vastauksia sekä suorittamalla sen jälkeen idon peruskurssin "Ido por omni".
Voisipa jokin mahti maailmassa takoa kaikkien ihmisten kaaliin yhtäaikaa tahdon ja ymmärryksen yhteisen kielen opettelemiseksi. Yksi yhteinen kaikkialla maailmassa käyttökelpoinen kakkoskieli olisi kiistämättömästi asia josta olisi hyötyä kaikille kansoille ja jokaiselle yksilölle. Suomessakin olisi enää turha opettaa ja opiskella kahta vierasta (vieras ja toinen kotimainen) kieltä, kun yksikin vieras kieli korvaisi monin verroin ne. Eli yhteinen kansainvälinen apukieli perusopetukseen kaikkialla maailmassa!
Til rivido!
tiistai 10. heinäkuuta 2007
Ihq eka blogimerkintäni
Tältä blogilta ei kannata odottaa kovin suurta julkaisutiheyttä. Kirjoittelen kun siltä tuntuu, jos tuntuu, silloin kun tuntuu, jos tuntuu siltä.
Aion avautua ja etsiä lopullista vastausta tärkeissä ja vähemmän tärkeissä asioissa liittyen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen.
Aion avautua ja etsiä lopullista vastausta tärkeissä ja vähemmän tärkeissä asioissa liittyen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)